Yhteisöllisyys katosi, niin myös yhdistykset. Vai katosiko sittenkään?

“Ennen kaikki oli paremmin” – sananparsi jota kuule tämän tästä. Sitä käytettiin varmasti jo silloin kun kiviluolista muutettiin itse rakennettuihin asumuksiin. Tai silloin kun isojaon myötä tiiviit asumisyhteisöt hajosivat. Samaa voidaan sanoa yhteisöllisyydestä. Sodanjälkeinen Suomi ja silloin vallinnut me-henki olivat otollinen maaperä erilaisille yhdistyksille, järjestöille ja esimerkiksi ammattiliittojen toiminnalle. Ne olivat teollistuvan ja nopeasti kasvavan kansakunnan henkireikä ja peruskivi. Ei ollut televisiota ja radiotakaan ei ollut aivan joka kodissa. Ihmiset käyttivät aikaansa verkostoitumalla sen ajan “Facebook ryhmissä”, eli yhdistyksissä joissa oli saman henkistä väkeä. Yhdistyksiä leimasi monesti poliittinen aate. Oli työväen urheiluseuroja ja oli mm. kansallisseuroja.

Väkilukuun suhteutettuna Suomessa on runsaasti yhdistyksiä.

Mihin tämä kaikki sitten päättyi? Väkilukuun suhteutettuna Suomessa on runsaasti yhdistyksiä, mutta toiminta on hiipunutta ja yhdistyksiä ei pureta kun toiminta lakkaa. 80-luku oli vielä aktiivista aikaa yhdistyksille, mutta yhdistyksiä pyörittävä väki alkoi olemaan jo ikääntynyttä. 90-luvun loppua lähestyttäessä kansalaistoimintaa tapahtui, mutta hiljalleen vähemmän järjestäytyneenä ilman julkisia esiintuloja. Viimeistään 2000-luku ja sosiaalinen media on tappanut yhdistystoiminnan lopullisesti.

Kuten mainitsin, ihmiset hakeutuvat sosiaalisen median ryhmiin ja kokevat tärkeäksi niihin kuulumisen. Sosiaalisen median ryhmät ovat 2000-luvun yhdistyksiä. Sosiaalisessa mediassa kynnys keskustelulle ja vuorovaikutukselle on matalampi. Ryhmiin on helppo liittyä ja suomalaisille sopivaan tapaan ryhmissä ei tarvitse keskustella tai olla sosiaalinen jos ei halua. Tämä tosin näivettää varsinkin pienten kuntien yhdistystoimintaa ja yhdistykset joutuvat tilanteeseen, jossa esimerkiksi paikalliselta lasten ja nuorten jalkapalloseuralta puuttuu jalkapalloa harrastavat lapset tai osaavat valmentajat. Myös vaatimustaso on noussut. Vapaaehtoisvoimin ja ilman palkkaa yhdistystä pyörittäviltä vaaditaan monesti liikaa kun ei ymmärretä että kyseessä ei ole kenenkään palkkatyö tai palveluliiketoiminta.

Yhdistystoiminnan osalta tulee suvantovaiheen jälkeen uusi aikakausi. Sosiaalisen median kanssakäymiset eivät ruoki ihmisten yhteisöllisyyden nälkää samalla tavalla kuin aidot ihmiskontaktit.

Mihin tämä sitten tulee kehittymään? Sosiaalisessa mediassa on paljon yhteisöjä, jotka toimivat myös fyysisinä yhteisöinä. Jos sosiaalinen media ja fyysinen yhteisöllisyys saadaan yhdistettyä, voidaan hyötyä molempien tuomista eduista. Itse uskon, että yhdistystoiminnan osalta tulee suvantovaiheen jälkeen uusi aikakausi. Osaltaan tähän ajaa se, että sosiaalisen median kanssakäymiset eivät ruoki ihmisten yhteisöllisyyden nälkää samalla tavalla kuin aidot ihmiskontaktit. Erilaiset radikaalit tai seksuaalipoliittiset kansanliikkeet nostavat juuri nyt päätään, josta on osoituksena esimerkiksi Pride-kulkueen suosion kasvu vuosi vuodelta, vasemmistoanarkistien näkyvämpi esillä olo, tai esimerkiksi itsenäisyysjuhlia häiriköivä sakki nimeltään kiekkovieraat. Näitä ei voida kaikkia kutsua yhdistyksiksi, mutta ääriliikket ovat mielestäni aina olleet aatteellisen järjestäytymisen suunnan näyttäjiä, aivan kuten 1900-luvun alun tiimellyksessäkin.

Yhdistystoiminnan uusi aalto on vielä luvassa.

Kommentti artikkeliin “Yhteisöllisyys katosi, niin myös yhdistykset. Vai katosiko sittenkään?”
  1. Jos some yhdistetään sulavasti yhdistystoimintaan, uusi nousu kuulostaa aivan uskottavalta! Onnea sille 🙂

css.php